Kunnes tajusin että kello on jo noin paljon, huomenna aamuvuoro, en kerkeä, mutta haluan jotain sanoa. En vain pysty jatkamaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, täytyy jotenkin valoittaa tapahtuneita asioita. Varsinkin, koska palan halusta kirjoittaa mutta ... en vain voi ohittaa oleellisia tapahtumia. Tästä tulee varmaan tämän blogihistorian sekavin kirjoitus! :D
Ja myönnettäköön, että jollain tapaa en ollut edes valmis käsittelemään vuotta 2016 sen paremmin. Tarvitsen ehkä vähän perspektiiviä siihen, että näen myös niitä hyviäkin asioita silkan sekasorron sijaan.
Olen kirjoittanut tänne viimeksi syyskuussa, juuri koulun aloitettuani. Silloin kun kaikki oli vielä jotenkuten hyvin.
Pian sen jälkeen työstressi ja ahdistus saivat niskalenkin ja kaboom - löysin itseni tärisemästä ja itkemästä lääkärissä. En ollut nukkunut kuukauteen kunnolla lainkaan, kävin aivan ylikierroksilla ja näkymätön hirttosilmukka kaulan ympärillä kiristyi entisestään. Onneksi puhuin fiiliksistä ystävilleni jotka ymmärsivät ja kertoivat myös, että nyt lienee tauon paikka. Olin niin monta kertaa lähellä hajota töissä, niin monta kertaa valmis huutamaan kaikkien kuullen sen pahan olon ulos mutta koska se olisi luultavasti aiheuttanut vain enemmän pahaa mieltä itselle ja muille, en sitä tehnyt. Onneksi.
Mulla oli niin paljon vuoroja että koululle ei jäänyt aikaa. Vapaapäivät keräilin luita rankkojen työpäivien jälkeen ja ahdistuin entisestään siitä, että maksan yli 3000€ koulusta jonka tehtäviin mulla ei ole aikaa eikä intoa tehdä koska olen niin loppu.
Lopulta varasin ajan työterveyshoitajalle, kun lääkärille ei saanut aikaa. En edes tiennyt millä nimellä aikaa hankkisin, sanoin vaan itku kurkussa että mun pää hajoaa. Hoitaja oli ihanan ymmärtäväinen, sain pari päivää vapaata, jonka jälkeen käski tulla takaisin jos siltä vielä tuntuu. Varasin ajan itseasiassa samantien päästessäni autoni luo parkkipaikalle, koska tiesin että kaksi päivää ei tätä ahdistusta poista.
Seuraava työterveyslääkäri melkein ajoi minut narun jatkeeksi. Sillä ämmällä oli otsaa väittää kaiken mun kertoman että hoitajan analysoinnin jälkeen, että olen vain laiska paska joka ei ilmeisesti pysty yhdistämään koulua ja töitä vaikka "koulua on vain kerran kuussa, eihän tuollaisen pitäisi olla vaikeaa lainkaan". Loppua kohden itkin vihasta ja väitin silkkaa vittumaisuuttani vastaan, silti hän piti päänsä eikä kirjoittanut mulle minkäänlaista sairaslomaa ja heitti mut lopulta huoneesta ulos. Jostain ihmeestä sain ongittua voimaa ja uhmaa, joten lampsin respaan välittämättä tippaakaan muista asiakkaista ja sanoin että tämä ei käy. Mä tarvitsen sairaslomaa, mä en oikeasti jaksa enää sekuntiakaan ja aloin itkemään että huutamaan siinä ihan hysteerisesti. Respan täti kävi sitten jututtamassa tätä lääkäriä, joka edelleenkin kieltäytyi tapaamasta mua tai kirjoittamaan sairaslomaa.
Onneksi, siis onneksi tällä respan työntekijällä oli järki ja sydän paikallaan ja sain kuin sainkin soittoajan meidän toiselle omalääkärille. Mutta koska en yhtään tiennyt mitä tuleman pitää, niin päätin että mun on aika puhua tästä tilanteesta myös työpaikalla. Onneksi meidän ihana myymäläpäällikkö oli paikalla, onnistuin jotenkin kävelemään meidän toimistoon naama peruslukemilla mutta heti sinne päästyäni ja oven suljettuani puhkesin itkemään. Ei mulla aluksi edes ollut mitään sanoja millä kertoa, musta vain tuntui niin pahalta. Hän oli, luojan kiitos, ymmärtäväinen.
Samoin kuin tämä lääkäri jolle sain soittoajan, lopulta lähdin uudelleen kaupunkiin ja lääkäriin häntä tapaamaan. Laitettiin eteenpäin kokeisiin tarkistamaan onko mitään fyysistä vaivaa ole, tehtiin masennustestejä, laitettiin eteenpäin psykologille ja fysioterapeutille sekä about 1,5 viikkoa sairaslomaa ennen mun tulevaa Zombie-matkaa. Sain ihan selvän diagnoosin siitä sekä kuulla sen, että tarvitsen apua. Hienoa, kun tulin itse ja näin varhaisessa vaiheessa koska aina on vaikeampaa korjata tilannetta mitä pidemmällä on.
Pystyin taas hengittämään edes hetken aikaa ilman, että maailma tuntuu romahtavan niskaani koska joku ymmärsi mua ja sitä, että tarvitsen apua.
Olen käynyt about kerran kuussa psykologilla joka on kyllä ollut aivan valtava voimavara. On niin ihanaa olla täysin ei-kukaan, sulta ei odoteta tai vaadita mitään.
Silti päivittäinen elämä on aika rankkaa. Ahdistaa ja masentaa, ei enää niin pahasti mutta ihan tarpeeksi ikävästi kuitenkin. Välillä tuntuu että tarvisin jonkun oikeasti pidemmän hengähdystauon ... mutta ... niin. Toisaalta taas työ pitää mut jotenkuten kartalla koska muuten pelkäisin että putoan ihan pohjalle koska ei olisi mitään rutiineja. Varsinkin nyt, kun tunnit laskettiin 20h/viikko, tuntuu että voi hengittää paremmin.
Koulu on siinä mielessä auttanut elämääni kokonaisuudessaan, että sen myötä olen alkanut huomattavasti enemmän luovemmaksi ja tekemään kotona muutakin kuin vain tuijottamaan seinää. Olen alkanut piirtämään ja lukemaan enemmän, joka on tuonut tarvittavaa etäisyyttä kouluun sekä kanavan purkaa tunteita.
Olen myös todella innoissani kouluhommistani, koska omasta mielestäni oma juttuni on vain niin siistiä!! :)
Elän jokaisen päivän ja viikon kerrallaan. Psykologi ja fysioterapeutti molemmat painottavat samaa asiaa : pitäisi olla armollisempi itselleni ja antaa enemmän aikaa itselleni. Uskaltaisin väittää, että jollain tapaa fiilis on kyllä parantunut mutta tietynlainen ahdistus vain voimistunut.
Kuinka voi olla mahdollista, että kun ihminen tekee asioita mistä tykkää ja missä on hyvä, niin mieli alkaa kamppailemaan vielä enemmän vastaan?
Fyssarilta sain kuulla, että mulla on aivan liian suuria suorituspaineita, että se "olen ihan paska kun en pysty siihen ja tähän" on myrkyllinen ajattelutapa. Että on kuulemma ihan okei jos ei jaksa käydä salilla ja lenkillä yhteensä kuusi kertaa viikossa, jos sen ohella käy koulua ja töitä sekä kamppailee vielä oman mielenterveytensä kanssa. Teki mieli huutaa vastaan että mun on pakko koska olen niin helvetin iso ja ällöttävä valas eikä musta tule muuten koskaan sellaista kun haluan olla. Mutta olin hiljaa, koska tiesin myös että sanoissa piilee paljon totuutta.
Nyt yritänkin sitten lisätä liikuntaa maltillisesti mukaan päivittäiseen elämään ... vaikeaa olla menemättä överiksi sen suhteen kun peilikuva tosiaan on mitä on. Käytännössä lokakuusta asti ruokavalio on ollut mitä on, ensiksi en syönyt käytännössä ollenkaan koska menetin ruokahalun kokonaan ja viime aikoina tuntuu että en ole muuta tehnytkään kuin syönyt.
Juuri tässä ystävän kanssa yksi päivä juttelin, kuinka suuri riesa paino on. Voin ihan rehellisesti sanoa että mun elämä olisi ainakin puolet parempaa tai paremmin, jos ei tarvitsisi kantaa tätä painoa kirjaimellisesti ja sen aiheuttamaa ahdistusta sekä tuskaa. Sitten herääkin kysymys, että miksi et hyvä nainen tee sille asialle jotain. Muutenkaan laihduttaminen ei ole helppoa, mutta kun siihen lisää seuraksi ahdistuneen ja masentuneen mielen niin sitähän ollaan sen kuuluisan jännän äärellä.
Niinpä koitan parhaani mukaan olla armollisempi itselleni, aloittaa ruokavaliolla ja liikunnan lisäämisellä jotenkin inhimillisin määrin enkä niin, että jumppaisin öisinkin koska pakko laihtua.
Ärsyttää, että se kova työ mitä tein aina lokakuuhun asti on mennyttä. Painon alettua laskemaan ja kropan kiinteytyessä, oli edes hieman mukavampaa olla omissa nahoissaan.
Koitan muistella tuota tunnetta aina kun epätoivo koittaa iskeä. Painonpudotuksesta ja sen herättämistä tunteista aion kirjoittaa lisää Run Simba Run-postauksissa, jotka tulevat jatkumaan tänäkin vuonna koska en edelleenkään ole sitä 666kg laihduttanut vaan päinvastoin, hahaa.
Nukkumisen suhteen on taas vaihteeksi parantamisen varaa, en tiedä mitä tai miksi viimeiset pari viikkoa on ollut jotenkin niin kovin raskaita että alkanut taas valvottaa ja silmänaluset tummumaan pelottavaan tahtiin. Aina välillä sitä miettii ja olettaa että "ei se nyt haittaa vaikka vähän valvon, mähän olen niin paljon paremmassa jamassa jo nyt" kunnes sitä tajuaa, usein vasta liian myöhään kuten esimerkiksi nyt, että sitä parempaa jamaa ei ole pysyvästi vaan se kuilu valvomisen suhteen on kaikkea muuta kuin syvä. Ihan pieni askel vain.
Tämä teksti on varmaan kaikkea muuta kuin positiivinen, vaikka olenkin sitä mieltä että juuri nyt on parempi olla kuin esimerkiksi kuukausi sitten ja että näen valoa tunnelin päässä. Mutta ei tämä toki ole mitään verrattuna siihen, kuinka synkissä vesissä oikeasti uin kuukausia sitten. En halua edes mennä liian syvälle sinne, koska pelkään jääväni kiinni ja hukkuvani sinne mustuuteen.
Menossa katsomaan Rogue Onea!
Olen innoissani tulevasta vuodesta ja teen parhaani, ettei oma mieleni estä minua elämästä samoin tavoin kuin viime vuonna. Koitan opetella olemaan itselleni armollisempi, uskomaan siihen että olen taitava joissain asioissa ja ymmärtämään sen, että jos joku muu pystyy tekemään 666 asiaa samaan aikaan niin mun ei välttämättä tarvi koska mä olen mä, enkä hän. Olen ylpeä siitä, että vaikka muiden mielestä en ole ehkä kovinkaan paljon edistynyt mielenterveyteni suhteen niin oikeasti olen tehnyt todella paljon töitä ja saanut jotain aikaiseksikin. Huh.
Tällä viikolla on vielä kampaaja ja eiköhän ne uudet hiukset ainakin anna vähän boostia siihen iänikuiseen "new year, new me"-löpinään. :P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Scream for me!